Pakko hokea itselleni, että erossa oleminen on hyväksi. Se vahvistaa suhdetta, kasvattaa meitä ihmisinä. Sen on oltava hyväksi vaikka se viekin ruokahalun, unen ja herättää pintaan sellaisia tunteita joita ei haluaisi olevan. Nämä kait kuuluvat parisuhteeseen? Näin luulen, varsinkin jos toista rakastaa. Sinänsä hankala tilanne, kun minulla ei ole aikaisempaa kokemusta seurustelusta, johon voisin tätä peilata.
Tiiviin, yhdessäolon täyteisen neljän viikon jälkeen erossa oleminen miehestäni tuntuu karmealta. Itku on ollut herkässä, jos vain ajatuksille antaa liikaa löysiä. Kaikkea mahdollista pitää koittaa keksiä, jotta mielen saisi huiputettua. Vaan mikä neuvoksi, kun mikään ei tunnu millekään? Pakko uskoa siihen että se tästä helpottaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun taas olemme yhdessä.
Hassua sinänsä, että sänky jossa toisen kanssa on nukkunut tiiviisti tuntuu nyt kylmälle, kammottavalle paikalle. Sinne ei haluaisi mennä ennen kuin on pakko. Sitä pakkoa koitan manata esille juuri parhaillaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tyhjä sängynpuolikas vain huutaa sitä, että siihen kuuluisi makaamaan toinen. Suuri peitto vain hukuttaa minut alleen, kun se vielä tovi sitten oli juuri sopiva.
Tämänhetkistä olotilaani voisi verrata muovipussiin:
Olin joskus uutuuttaan kiiltävä. Silloin pidit minua kädessäsi. Siihen tunsin kuuluvani. Nyt otteesi on irronnut minusta. Pyörin pitkin asfalttia vailla määränpäätä. Olen repaleinen ja kulunut kaikkialta. Tuulen tyyntyessä näytän melkein uudelta, kunnes tuuli taas yltyy ja repii rikki kulissini.
Parempaa huomista kohti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti